Nonni.
Yks isänt ol kerra kyttämäs simmoses kopis kettut. Mut emmää tiär, johtusiks see erellisest yäst, vai mist, et äij ol nii väsyny olevinas. Jos sen muij ol valvottannu. Mut kumminki see äij nukaht sin koppisas. Ja ku hää vähä havattus, ja kattos haaskal päite, ni ket ol siin hollil. Kauhja pahas asennos hää joutus ampuma, ku ei mittä kolinat voinu pittä. Hauliko pääl ol kiikar... ja see vähä osus äijä otta, mut ei mittä. Ket kyl putos paikkasas. Hää o kumminki ollu kytiksel vast nii vähä aikka, et hää hunteeras jatkavas siäl viäl. Piäne aja peräst tuntus, et naamvärkis valu jotta alaskesi. Äij kaivo taskujas ja löyski jonku räti. Sil hää pyhkis lärvitäs.
Ku aikas ol viäl kopis istunu eikä mittä muit elukoi enä tullu, ni hää läht ket käres kävelemä kot päite. Ja välil ain hää pyhkis sem räti kans naamatas. Sikku hää lopultas men tuppa, ja emänt ol viäl hereil, ni muij huus ja nauro yhtaikka.
Mikä perkel siält ovest tul. Äijä naam ol nii täys valkossi krämmäli, ettei näyttänyt tutult miähelt ollenka.
Kiikar ol osunu otta, ja otas ol kauhja vek. Äij ol enne koppi menot ottanu mukkasas valkose liina, mil pyhkisis sitä kopi akkuna. Näkke kato klasist paremmi ulospäi, mut nyy hää olki pyhkiny sil naamatas. Vert ol valunu jokapualel naamat, ja siit rätist ol takertunnu kiine kauhjoi valkossi krämmäli. Äij ol veres ja valkoses nöhtäs. Ei siin emäntkä voinu ku pyhki silmkulmias nauru jälkke ku miäs ol iha ku joulpuk. Häne ikioma puk. Viimettepääl viksu näköne mettämiäs.
Mut tul kumminki ket. Ei siin sit mittä.
