Eletti viäl sillo simmost aikka, et mää sanosi, ettem mää ainaka ikä mettäst.
Enkä ota pyssy kätte.
Mukku kappala aikka ol kuluni ni
määki vähä innostusi.
Ja iha sitä vaste ku muu ei kukka sihe pakottanu.
Mää kulji mettäs muitte muka, ja imesi raitist ilma vaa.
Ja oti mukka ain oikke makkia eväst.
Mää nauttisi katto ku koir tek hommi. See hak linnui. Ja kyl vaa löyski.
See seis niit, ja ajo käskyst sit lentto. Mää laiti tilantte taltte vireol, ja
isänt ampus pyssyn kans. Usse hää ampus vaa ilma, jos oltti vaa reenamas, mut sit jos oltti oikke torellisis toimis, ja koir pelas oikke hyvi,
ni vois siit koitta purottakki.
Tämmöt mul men mettäs mont vuat. Mää jäi koukku. Mää kuunteli toissi, ja jotta vissi oppentusinki, ku mää suariti simmose kortinki oikke.
Mut jos tot puhuta ni enne mää jo kiakoi rupesi ampuma raral.
Mut nyy mää ole ollu monel vuarel jo jahriski.
Viime vuaki ku mää oli kyyhkystämäs,
simmossi sepelei,
ni ku mää ampusi ja sai välil alaski,
ni koir hak. Ja sai ain palkaks vähä leippä.
Sikku käviki simmot, et mää e sit iha joka kert osunukka, vaik paukat.
Ni tiäräkte mitä koir sit tek.
See men suara sin leipäpussil. Ja söi kaik kappala.
Hää kato meinas, et ei ol häne vika.
Jos äm ei osu, ni hää saa kumminki leipäs.
Ja sai kans.
Et tämmöt.
